KAAMOSTA KOHTI

Heips vähän pitkästä aikaa. Marraskuu on jo puolessa välissä, aurinko paistaa eikä lumihiutalettakaan maan peittona vaan lämpö edelleen plussalla. Oikeastaan ihan hyvä juttu, sillä huomenna anivarhain meillä aloitetaan kaivaa ojaa putkea varten. Liitymme kaupungin vesi- ja viemäriverkostoon ja kaivamme omat isot jätesäiliöt maan pinnalle, jäävät siis turhakkeiksi. Tähän asti meillä vesi on tullut omasta 174 metriä syvästä porakaivosta ja likavedet menneet suljettuun säiliöön. Helpottaahan se, ettei enää tarvita jämäjasse-säiliöautoa tilata tyhjennyksiin. Porakaivolle aion hankkia kylläkin pumpun, että kasteluvesiä ei tartte hanasta laskea.

Sitten viime postauksen olen ehtinyt yhtä jos toista, tosin en kyllä mitään kummoista aikaan saanut, kunhan olen suheltanut.
Isänpäivä oli ja meni, kuviosukat olivat mieluiset prinssipuolisosta, kakunkin laitoin ihan mallin vuoksi. Kahdestaan sitä sitten naposteltiin kun läheiset tekstiviestein onnittelivat. Itse kullakin oma isänpäivänsä omassa perheessään, toiset Tallinnassa, toiset työssä ja joillakin pitkä matka. Kätevähän tekstari toki on, onnittelun lämpöiset ajatukset välittyivat kyllä. Samoin onnentoivotukset prinssipuolisolle hyvästä menestyksestä seurakuntavaaleissa. Työ jatkuu.

Olo on kuin laulussa: "muistini tylsillä luistimilla luoksesi luistelen..."  eli ei oikein ole terässä tämä mummeli. Eipä se taida paljonkaan haitata. No, perjantaina oli ikäihmisten tapaamisessa ja kerroin heille Kinnusen kirjasta Neljäntienristeys. Silloin aamulla en vielä tiennyt - ainoastaan toivoin - että kirja olisi ehdolla Finlandia-palkintoon. Ja siellähän se, hienoa.

Vanha sanonta: joka keitetyn paistaa, se makean maistaa. Pitää paikkansa. Risottoon keitin ohraryynejä vaihteeksi riisin sijasta. Ja reilusti keitin. Ja nuuka kun olen, en hennonut jätikseen heittää ylimääräistä, lisäsin nestettä, vehnäjauhoja ja hiivat ja suolat. Hiukan rasvaa ja löysähkö taikina uunipellille. Tulipa mainion makuinen rieska. Jopa kranttu-prinssipuoliso kehui sitä todella maukkaaksi. Vaan onpahan tuo saanut kaikki mun keitokset ja paistokset massuunsa mussutella. Mutta marjapiirakasta hän tykkää kuin "hullu puurosta". Ja niitä minä pyöräyttelen hänelle viikottain.

Sukkia olen pyöräytellyt Lemmen viemän tahtiin. Taas kaikki läheiset saavat jouluna uudet, puhtoiset villasukat. Ne tietää kyllä sen etukäteen. Yhdet tosipitkätkin tikutin lapsenlapselle. Kun illat pimenevät kohti kaamosta, on aika ajatella jo lähestyvää joulua.

Tänään olisi ollut kulttuuripläjäystä tarjolla. Prinssipuoliso lähti sonnustautuneena sotisopaan haitareineen, vaan jäinpä verhoja vaihtamaan. Ei tähän huusholliin juuri tarvitsisi verhoja ikkunan eteen vetäistä, kun metsämaisema on kuin taulu joka ikkunasta.
Mutta onpahan nyt asutumman näköistä ja puhtaat verhot.

Tässä viikon mittaan oli olevinaan kirjoittamisen aiheitakin mielessä, mutta kun ne tylsät luistimet...
Viikon päästä pääsen sisempään Suomeen katsastamaan lumitilannetta. No, kalakukkokaupungissa piipahdan ihan pikaiseltaan, ja Pieksämäellä pieksän suutani. Junalla menen, ellei eräs ystäväni ole lähdössä autolla siihen suuntaan. Simo jää kotiin prinssipuolison kanssa, arvaan kyllä, että koiruli ikävöi ja inisee.
Mutta jälleennäkeminen on sitten sitäkin riemuisampi.

Niskat ja hartiat on nyt hiukkasen jumissa. Hierontaa odotellessa on hyvä vähän tehdä itsehoitoa: aamulla laitoin patjalle nämä pallurat,
ei, ei ne ole pässinkiveksiä vaan Jyskistä kuivausrumpuun tarkoitetut nyppypallot. Hitaasti painauduin pallojen päälle niin, että osuivat kaikkein kipeimpiin kohtiin. Ja kas, kyllä helpotti, kun niinkuin fakiiri pallojen päällä hiljakseen liikutin itseäni. Kannattaa kokeilla.

On minulla jossakin se ihan oikea piikkimattokin, mutta tämä konsti on helppo ja nopeasti jumitusta lievittävä. Eikä maksa paljon. No, tyttäreni on tulossa  hierontapöytineen. Siis
vatkaamaan minut timmiin. Jotenkin sitä pitää yrittää pysyä vetreänä, tahtoo kangistua. Ihan kylliksi harmia on verenpaineesta, tosin aamulla ihan rajoissa. Mutta paino, rasvat, kolesterolit ja verensokeri. On hiipineet ylös hitaasti ja varmasti kuin seinäkiipeilijä. Joulukuun alussa läkäläkäri ja tuomio kuin Putous-ohjelmassa. Beceliin vaihdoin mut ei taida ehtiä sekään, josko vähän lieventäisi. Ihminen on sitä, mitä hän syö. Tiedetään. Leipä on tosin jo vaihtunut styroxilta tuntuviin riisikakkuihin hiivan takia.
Mutta ne juustot. Rasvaa. Eikä riitä perustelut, että kalkkia niistä.
Vaan eipä valittamalla parane, nokan alla oleva vaakaviiva ei tahdo mennä suppuun silmien havaitessa herkkuja. Luonteen heikkoutta se on. Onneksi jollakin toisellakin...

Mut näillä mennään, kun ei muutakaan näkyvissä. Vuosi on mennyt niin, etten omaa tilannettani juuri ole kyennyt arvioimaan.  Olisko nyt aika? Meidän melkein jokaisen.