PÖLJÄÄ

Nostin nokkani sängynpohjalta tänään ja sonnustauduin arkivaatteisiini. Olen nääs lojunut muutaman päivän hiljaisuudessa, päivät torkkunut ja yöt yskinyt. Joku sanoi mykoplasmaksi, johon ei ole lääkitystä. Siispä se piti vaan kärsiä ja uskoa, että yskä lähtee yskimällä. Niin lähtee. Nyt jo helpompi olo eikä edes lämpöä tarvitse mitata kainalokuopasta. Se siitä.

Pirteänä pitkästä levosta vaihdoin petivaatteet. Ulkona on pakkasta, yöllä kirkas täyskuutamo. Enpä juuri ajatellut vaaraa kun porhalsin lakanoiden ja peittojeni kanssa takakuistille niitä tuulettelemaan.
Hups vaan. Kuistin lattia oli kuin luistinrata ja minä tein peittomyttyineni sellaisen spagaatin, että tuli mieleen Pirkko Mannola Tanssii tähtien kanssa -ohjelmasta. No, kyllä meillä sentään vissi ero on, hih. Onneksi ei käynyt juuri kuinkaan.

Minulla jäi viikkosiivous sairastelun takia väliin, siispä nyt ajattelin sitä vajetta paikkailla. Vaan mistäkö sitä pitäisi tässä huushollissa aloittaa? Ikkunat sentään lähes kaikki ehdin pestä ennen yskähtelyä.
Pölyrätin kanssa hiippaillessani mietiskelin, miten hurjan pöljää tämä minun keräilyinnostukseni on ollutkaan. Ja miten hauskaa on ollut, kun kirppiksellä on tullut erilainen nekka tai hevonen tai lintu eteen ja oikein huutanut nimeäni kaiken tavaratarjonnan keskeltä.
Ja miten me "kirppisneuvokset", ystäväni Unelma ja minä pyyhälsimme pitkin miljoonakaupungin kirppiksiä reppujen henkselit hartioita painamassa. Se oli elämää parhaimmillaan, siinä jäi Inge Löökin korttien mummelit kyllä toilauksineen varjoon!
Vaan entäs nyt? 

Mitä ihmettä teen yli seitsemälläkymmenellä kanarasialla? Tai kaapillisella muita lintuja? Tai liki kuudellasadalla nekalla? Entäpä reilu tuhannella hevosella? Ja rubiininpunaisilla, turkooseilla tai valkoisilla lasikipoilla ja maljakoilla? Tämä huusholli on todella persoonallinen, kuin kirppis ikään. No ei hätää. Sunnuntaina mies joka meillä asuu kävi noutamassa vitriinikaapin, ei juuri kissaa ehtinyt sanoa, kun se löysi paikkansa ja sen lasihyllylle pesiytyi
pupuarmeijani muiden aarteitteni joukkoon. 

Ehkä ei kannata etukäteen sureksia. Jälkipolvet sitten mättävät jätelavalle, polttavat prinssipuolison nuottiarsenaalit ja laulukirjat, minun Hirvisaareni ja muut kotimaiset kera Lempi Jääskeläisen. 

Onkohan se todellakin niin, että kun sota-ajan lapsi ei pienenä saanut leluja vaan häntä kannettiin jenkki-kassissa kannokossa pää alaspäin pipo liian kireällä ja niin, että pää kolkki kantoihin, onko se ihme, että nyt isompana on tarve löytää lapsuuttaan vaikka lasikipoista. Tai ainakin teddykarhuista. Olen suosiolla antanut pari-kolme nallukkaa Simon retuutettaviksi, koiruli kun kävi omaehtoisesti nappaamassa nallen korista riepotettavakseen.

No jess. Tämän ikäisen ihmisen olis jo parasta kerätä ainoastaan kokemuksia. Ja jos, niin setelirahoja lisäksi. Kaikki muu on humpuukia ja pöljää. Pörröä, niinkuin lappilaiset sanovat. Mielihyvin tunnustan olevani pöljä, vaikka en pielavetiseltä Pöljältä ole kotoisin, mutta Savosta kuitenkin. 

Lopuksi: postimerkit vois olla hyvä keräilykohde myös. Minua keräilyharrastus on vienyt ja lujaa. Aina kun on löytynyt jokukaan mielenkiintoinen (muka) esine, on pitänyt saada sitä lajia lisää. Milloin kissat, milloin paperipainot, milloin Festivot. Ei siitä vimmasta tahdo eroon päästä. Joskus ehkä kuitenkin. Sen pituinen se tällä kertaa. 
ps. Kuka tulisi meille pölyjä pyyhkimään???

Kun lukijamittari, se alempi näyttää viittä kahdeksikkoa, huuda hep niin laitan sulle pienen ylläripaketin.