tiistai 30. maaliskuuta 2010

KIEHTOVA KIRJA LAPSUUSAJALTANI

Vuorenpeikko Penttahittisen tarina kiehtoi minua lapsena suunnattomasti.
Kirjani oli  Penttahittisen kasvatti, en tosin muista, luettiinko sitä minulle jo ennen kuin itse opin lukemaan, mutta kovin käytössä kulunut kirja se oli siinä vaiheessa, kun lähdin kotoa maailmalle. Varmasti siitä syystä kirja ei tullut mukaani muuttokuormaan. Jälkeenpäin olisin halunnut lukea sitä omille lapsilleni, mutta en sitä mistään enää saanut käsiini.

Muistin elävästi kirjan tarinan. Vuorenpeikko Penttahittisen kasvattilapseksi hänen peikkonsa toivat orvoksi jääneen pienen poikavauvan, jonka uudisraivaajavanhemmat olivat kuolleet. 
Tarina oli todella lapsen mieltä kiehtova; siinä metsän elämet, vuorenpeikot kuten Turri Tuttari, sekä kukko Kirjavainen ja Halli Hallavainen hoitivat lasta ja auttoivat Turri-Tuttaria matkalla hänen kuljettaessaan pienokaista jänöjen vetämässä honkapuisessa reessa salolammen rannalta pienestä mökistä vuoren sisään Penttahittisen hoviin.

Vuorenkuningas Penttahittinen lähetti vanhan viisaan pöllön viemään sanaa serkkutytölleen Mommalle pohjoiseen, että tämän pitäisi tulla vuoren hoiviin lapsenhoitajaksi. Niin Momma lensi pyrypilvessä ilmojen halki lasta hoitamaan. Hiisi Häijyläinen halusi varastaa ihmislapsen itselleen, mutta Momma taikoi tämän korpiksi.
Loppujen lopuksi lapsesta tuli Penttahittisen perillinen ja hänelle valmistettiin kultakruunu, johon kiinnitettiin jalokiveksi puhtauden kivi.

Kirjan tarina eli mielikuvituksessani kauan.  Aina silloin tällöin etsiskelin kirjaa, mutta sitä ei ollut mistään saatavana, kun en muistanut kirjan tarkkaa nimeä enkä tekijää. Viime keväänä taas kerran tuli tarina mieleeni ja googletin Penttahittistä eräänä iltana. Ja kas, huutonetistä löytyi Maija-Leena Nopparin kirjoittama Vuorenkuningas Penttahittinen. En epäröinyt sekuntiakaan kun olin jo hankkimassa sitä itselleni.

Saatuani todella hyväkuntoisen kirjan, jossa tarina Penttahittisen kasvatista oli mukana, ei riemullani ollut rajoja. Samana iltana ahmin kirjan iltasadukseni. Maija-Leena Noppari, kirjan kirjoittaja, oli syntyperäinen huittislainen, isänsä puolelta ainakin kuudennessa polvessa ja äitinsäkin puolelta ainakin kolmannessa polvessa. Hän oli syntynyt vuonna 1896 ja noin viiden vuoden ikäisenä kuullut vanhan lastenhoitajan Puskalan Hannan kertovan kummallisesta Penttahittisestä, joka asui missä vain, metsän pimennoissa tai syvissä luolissa.  Myöhemmin koululaisena kirjailija tapasi hieroja- ja kupparimummon Vuorenpään Kustaavan, joka kertoi vanhan tarinan Huittisten kirkosta ja Pyölönvuoresta. Tarinan mukaan Pyölön vuoressa on hiisien luola, vuoressa on aukko, jota myöten hiidet kulkivat luolaan. Hiisien luolassa kerrottiin olleen kultainen pikari, joka tarun mukaan on nykyäänkin Huittisten kirkosssa oleva ehtoollispikari.
Pyölönvuori on noin viisi kilometriä Huittisten Lauttakylästä.

Omassa mielikuvituksessani olin lapsena sijoittanut vuorenpeikon luolan kotijärven saaren rantakallioon, jossa on luolansuuaukkoja hiisien kulkea. Kalliossa on veden muovaama uuma, jonne kuvittelin Vetehisen nousevan ahvenvitahiuksiaan sukimaan.

Nyt haluaisin lukea kirjaani pienimmille lapsenlapsilleni, mutta taitavat olla niin tietoyhteiskunnan lapsia, että eivät uskoisi Penttahittiseen. Minusta se on vahinko, sillä itse taidan uskoa vieläkin.  



2 kommenttia:

  1. Kiva tarina, onneksi löysit kirjan itsellesi. Minä kyllä uskon Penttahittiseen, taidanpa olla vähän sukuakin, koska juuret siitä suunnasta ovat versoa kantaneet.

    VastaaPoista
  2. Minun lapsuuteeni kuului isältä peritty kirja Teemu-Tahvanan seikkailut, joka on myös Nopparin kirjoittama. Tarina oli paikoin hyvin pelottava pienelle lapselle, mutta kun opin ymmärtämää, että loppu oli aina onnellinen, luin sen yhä uudelleen ja uudelleen. Kirja on minulla tallella vieläkin.

    terveisin
    Kirjastohaukka

    VastaaPoista