SYYSSÄPINÄÄ

Säpinää tää on ollut. Ei ole ehtinyt sammal tarttua, niin on menoa riittänyt. Tai liioittelen, onhan sitä oltu paikallammekin. Mutta viikottain on ajettu niemeen ja takaisin. Ja tietty niemessä aina työleiri, miten sitä keksiikin aina puuhasteltavaa, ihan pakko.
Minä olen perannut kukkamaata, joka varsin kituliaasti on selvinnyt kesän sateista. Prinssipuoliso on taas varsinainen marjastaja, pärjäisi kyllä thai-porukalle, vaikka ei haravaa ja saavia käytäkään.
Ponkaisipa taas pari ämpärillistä mustikoita, suurimpia, mitä eläissäni olen metsästä nähnyt poimitun. Ja ihme kyllä ne olivat makoisia. Varmasti viimeiset lämpimät kehittivät mustikoihinkin sokeria. Nyt on piirakka uunissa paistumassa näistä mustikoista.
Mutta sieniä ei ole. Kantarellien aika alkaa olla jo ohi, mutta ei kehnäsientä, ei rouskuja, ei tatteja lainkaan. Luulisi kuitenkin, että märkä maa olisi rihmastoille ollut eduksi. Vaan eipä. No, syksyä on vielä jäljellä. Sienisalaatti joulupöytään on hakusessa.

Mikä lie muuten tämä kukka, kylvin sen keväällä ja siemenet keräsin tänään: 

Lauantaina käväistiin Loviisan Vanhojen Talojen Päivillä, tosin talot jäivät nyt katsastamatta kun sitä myyntiä oli kadunvarret täynnä ja meillä aikapula, kun oltiin mökkimatkalla. Ei mitään turhuuksia, pari sokerikko-kermakkoparia ostin kun edullisesti sain.

 Punaiset rejmyreä ja kirkkaat riihimäkeä. Tykkään.

Sukkaa syrssäsin automatkalla, nyt on kolme paria valmiina ja neljäs puolitiessä. Joulupukin konttiin tietysti.

No kulttuuriakin: lukaisin tai paremminkin hotkaisin Lempi Pursiaisen kirjan, jonka ystäväni olivat hokanneet kirppikseltä ja heti olin mieleensä tullut. Kirjan nimi on Pienenä tyttönä Savossa.
Niinkuin minäkin.

Kirja on Pursiaisen omasta elämästä. Hän syntyi perheensä esikoisena varsin vaatimattomiin oloihin. Isä punnersi metsätöissä, äiti huolehti lapsikatraasta. Puutetta oli kaikesta. Lempin mieli paloi kouluun, mutta ei ollut kenkiä. Hän opetteli kirjoittamaan tuohelle puutikulla, kyniä ja paperia ei ollut. Varsin nuoresta hän hoiti kodin töitä kun äiti oli tietyömaalla. Helppo ei tämän rautavaaralaistytön elämä ollut, hän piikoi jo nuorena isossa talossa eikä kohtelu ollut kovin suopeata. Ikävyyksiäkin ilmeni.
Lempi selvisi kuitenkin elämässä aikuisuuteen ja hankki oman perheen. Kirja on kuin pieniä kertomuksia sen ajan elämästä, mutta perustuu Lempin omiin kokemuksiin. Kovasti tykkäsin kirjasta, kiitos vaan ystäville, jotka minua ajattelivat kun kirjan nappasivat myyntikorista. Itse kasvoin pari vuosikymmentä myöhemmin Savossa, mutta monet asiat koin aikanaan Lempin tavoin. Nykynuorilla on niin paljon valinnan mahdollisuuksia, meillä niitä oli niukasti. Ja tällaisia meistä sitten tuli. Itsenäisiä, yrittäviä ja jopa liiankin ahkeria joissakin asioissa. Ei paha.

Satoa on korjattu. Mustaherukat mehustettu, pensasmustikat ja karhunvatukoista osa jo pakastettu. Herneet "puitu" eilen sormipelillä. Sain pari vuotta sitten Unelmalta kromosomiherneen siemeniä. Tänä kesänä ne varsinkin kasvoivat kokoa ja makua.

Mansikkavadelmastakin ensimmäinen marja jo kypsyi syötäväksi.
Ja lisää on tulossa, jos aurinkoa vaan vähänkin saadaan.

Kuvassa mansikkavadelma pienten pensasmustikoiden päällä.

Löytyipä ihan "siamilainen" raakilekin mansikkavadelmapensaasta:

Niemessä olen iloinnut muutamasta kärhön kukkasesta, viime kesänähän vain yksi kukki kärhöistäni.

Ja neitoperhosesta, jonka kuvaaminen oli jännää, aina se lennähti muualle.

Vaan täällä kotona sitten horsman lehdellä mönki tämä öttiäinen. Siitä on kai tulossa perhonen, luulisin. Kamala otus tällaisenaan. Pituutta tikkuaskin verran.

Syksy hiipii vääjäämättä. Silti mukava kerätä satoa talven varalle.
Kurkkuja säilöin eilen, tänään kesäkurpitsavuokaa ruuaksi ja mustikkapiirakkaa kahvihetkeen. Ja välillä tätä blogitusta. Talveksi sain vielä paikan kirjoituspiiriin kansalaisopistolle. 

Kai tyhjensin nyt tarinareppuni tähän, jälkin on sen mukaista.
Mukavaa syyskuuta vaan. Vaikka sunnuntaina rakeita satoi, ei vielä ole talven aika. Nautitaan syksystä.