AVAINTEN PIILOTTAMISLEIKKIÄ

Pyörähtipähän viime viikko näkymättömiin  ja näin päästään alkamaan uutta viikkoa. Toivottavasti rauhallisempi kuin edellinen. Jaa miksikö? Eläkeläisten elämänhän pitäisi olla tasaisen rauhallista ja seesteistä. Niin pitäisi. Ja mitäs mekään muuta, ihaillaan amaryllista ja lasketaan sen uusia kukkanuppuja. Että josko vieläkin nousisi kolmaskin kukkavarsi! Hih. 

Arkitodellisuus  ei oikein viime viikolla seesteistä olemista vastannut. Härdelliä riitti liki jokaiselle viikonpäivälle.
Tuntui, että leikittiin avaimen piilottamistakin oikein tuplasti!
Viikon puolivälissä vietiin mun pieni kauppakassini takaisin huoltoon. Oli pari kuukautta sitten vuosihuollettu ja katsastettu ja kas, jarrunesteet kuitenkin tipotiessään ja hälytysvalot kojetaulussa.
Tää mies joka meillä asuu eli prinssipuoliso lähti viemään autoa uudelleen huoltoon ja minun piti hänet sieltä sitten käydä kotiin hakemassa. Ensin ei löytynyt riisikupin avainta. Hirmuinen haku päälle, vara-avainkin Vantaalla asti. Jaapa jaa. Minun laukkuni taskusta (epähuomiossa ne ottanut mukaani edell. reissulla) ne sitten osuivat käteeni. Ovi kävi ja mies meni. Minä mukamas kohta perästä häntä hakemaan. Ei sitäkään toisen auton avainta missään. Oli jäänyt  kuuppakärryn avain sitten taas prinssipuolison taskuuun! No, onhan vara-avain, tietty. Mutta missä, missä? Sehän oli ollut minulla laukussani viime mökkireissulla. Ja mikähän laukku? Kaikki läpi pengottuani muistinkin, emmental-aivo, että mökkiavainten pussukassa kenties. Ja oli. Noutoretki huollosta onnistui vara-avaimella niin, ettei mies joutunut kävelemään kotiin pikkupakkasessa. Kaikki hyvin.

Perjantaina jälleen ikäihmisten viikkotapaaminen. Laulettiin talvisia lauluja ja välillä jutusteltiin ja arvottiinkin yllätyspalkinto.
Kotiin lähdettäessä haitari ja laulukirjakassit eteisessä jo tanassa, auton avaimia ei ollutkaan taskussa. Mies ne takkinsa taskuun takuuvarmasti muisti sujauttaneensa. Ihan vetoketjun taakse. Ihmeteltiin, pähkäiltiin ja kummasteltiin. Kun parkkikiekon aikaraja oli jo täynnä, minä jäin seisomaan lumeen (ihan kuin siinä laulussa!) ja vahtimaan, ettei parkkipirkon lappu ilmesty auton ikkunaan ilman vastarintaa. Ja potkiskelemaan loskalunta, jos avain olisi pihalle pudonnut. Kyykistin auton helmapellin alle, ei mitään.
Mies liftasi erään laulajan kyytiin hakemaan kotoa  vara-avainta. Nopas, kodinkin avain oli lukitussa autossa. Tietenkin.
Onneksi kotona on  jemmassa avain näitä tilanteita varten. Vara on viisautta eikä vahingon enne! Niinpä. Liki tunnin odotteluni jälkeen prinssipuoliso porhalsi pienellä riisikupillani mukanaan vara-avaimet sekä autoonsa että kotiin . Minä pääsin lämpimään autooni, loska oli  liottanut vettä ohutpohjaisten kenkieni sisälle asti ja sukat litimärät. Hyi hittolainen. Hytisin vilusta.
Mies sai autonsa auki ja käyntiin, haitarit ja kassit mukaan ja ajeli poliisilaitokselle ilmoittamaan kadonneesta avaimesta; jos joku olisi sattumalta sen löytänyt, eihän sitä koskaan tiedä...

Oli jo kylmä ja nälkä ja otti päästä. Rauhoittelimme toisiamme, että pahempiakin kuin avaimen katoaminen on tapahtunut ja että tämä on vain elämää.

Hyvä ruoka, parempi mieli! Syötyään mies kellahti koiran kera sohvalle vieläkin avainta vähän harmitellen. Melkein sitten jo unessa kuuli kännykkänsä soivan. Laiskasti nousi vastaamaan ja kas:  eräs laulajista siellä kyseli, josko oli jo avaimensa mies löytänyt!?!  Naurahti, että automme avain oli hänen vaimonsa takin taskussa.
Siis samanpunainen takki, samantapainen pysty vetoketjutasku, samaan aikaan tulivat paikalle ja nakkasivat takkinsa samaan naulakkoon.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Iloinen haitaristi lähti oitis hakemaan avaintaan ja vei kiitokseksi karhunvatukkarasian. Minulle maistui naurut. Tosiasiallisesti jo mietin mielessäni, että pitkäkö matka on enää holhouksen alle joutumiseen?!? Kohta on pakko laittaa päällystakin selkämykseen lappu siitä, kuka olen, mistä tulossa ja minne menossa sekä lähiomaisen puhelinnumero. Entä jos lähiomainen kantaa selässään samansisältöistä lappua? No, sitten lähin omainen on kai viranomainen. Ei pitäisi pilailla, mutta ikä tekee näköjään tepposet vaikka yrittäis kuinkakin skarppi olla ja Skarpensissa elellä.

Lauantaina käytiin pakkaskirppiksellä myymässä ylimääräistä rompetta. Liukas ja sateinen keli karsi varmaan ostohaluisia, mutta mielestämme onnistuimme kohtalaisesti joittenkin tavaroitten lähtemisen toisiin kasseihin. Tyytyväisiä olimme ja kirppikseltä suoraan suunnistimme pojan perheen luokse, missä pikkuminiä oli laittanut maukkaan päivällisen. Simo vietiin kirpparin ajaksi sinne päivähoitoon ja nyt sitten kopattiin koiramme lähtiessä kotiin mukaan.
Sunnuntaina seurakunta siunasi uudet kirkkoväärtit ja kun sieltä prinssipuoliso palasi kotiin, noustiin taas vankkuriin ja köröteltiin itään päin Valkoon ystävien luokse syömään hirvipaistia. Nam.
Kyllä kelpasi. Tuntui kuin olisimme asuntosäästäjiä, niin vähän kotia kulutettiin viime päivinä! Tosin nyt viikon alkaessa alkavat taas joulutauon jälkeen kaikki harrastuspiirit, joten ehkäpä vipinää vielä riittää omiksi tarpeiksi. Keskiviikoksi vihdoin sain tilattua labra-ajan sokerirasitustestiin. Mitenkähän imelä sitä meikäläinen sitten siinä testissä on, se selviää myöhemmin. Olo tuntuu kuitenkin ihan hyvältä, olen vähitellen muuttanut elämäntapaani enempi kevyempään ja kenties terveellisempään suuntaan.  Villasukkien ja lapasten kutomisen jätin ja aloitin villatakkia puolisolle, lanka oli loppua kesken, mutta onneksi löytyi vielä yksi vyyhti samaa lampolan omaa vaaleaa ja saan neulottua yksivärisenä koko takin.

Vesisade on nyt maanantaina muuttumassa räntä- ja lumisateeksi. Liukasta on, koko ajan oltava kieli keskellä suuta ja pois hampaiden välistä kun pihalla kulkee. Olishan se hurjaa, jos luiden lisäksi vielä kielikin katkeaisi! No, hulluja puhun. Tai sitten en puhuisi! Kestetään nämä liukkaat ja kaljamat, kesää kohti mennään.
Tässäkään postauksessa ei nyt kuvat ja teksti rimmaa keskenään, mutta parempaankaan en nyt juuri pysty, jos koskaan.