SUUKKOJA

Eilen iltauutisissa kerrottiin, että Pariisissa on myynnissä Auguste Rodinin Suudelma-patsaan pienoismalli. Onhan niitä suudelmia, pusuja jos vaikka minkälaisia. Ennen kutsuttiin Brunbergin suukkoja neekerinsuukoiksi, hillolörtsyköitä pusuiksi jne. Mutta ihka oikean suudelman tuo taitava Rodin on patsaaksi veistänyt.

Olin vuosia sitten kehys- ja kultauskurssilla. Silloin niin intoa piukassa, että raahasin kotiin kaikki mielestäni kauniit kipsikuvat, joita sitten lakkasin, mixtionöljysin ja lehtikullalla tai -hopealla päällystin. Valmiit työt vielä kerran lakattiin ja patinoitiin. Aivan hykerryttävän hauskaa tekemistähän se olikin ja siltä ajalta huushollissani on melkoinen määrä vieläkin jäljellä kultakehyksisiä tauluja, kelloja ja enkeleitä mm.

Yksi lemppari on Suudelma. Löysin sen kipsisenä tukholmalaisesta pienestä putiikista ja sieltä se hyppäsi kainalooni. Tämä ei ihan ole Rodinin suudelman kaltainen, mutta aika paljon samaa siinä on.

Kysyntää suutelevalle parille olisi ollut, mutta olen halunnut sen säilyttää ihan itselläni. Minulla on vielä jäljellä erilaisia aihioita kultausta odottamassa, mutta en vaan saa itsestäni irti toimeen tarttumista. Kurssiaikana tein monta isoa peilinkehystä, kynttilälampettia, seinäkelloa ja erilaisia figuureja, joita olen antanut enimmän osan pois. Vielä kuitenkin kiehtoo kultaus ja hopeointi. 

Varsinainen suukkojen jakaja meillä on tämä pieni koiruli. Tänäkin aamuna heräsin siihen, että joku kosketti kuonollaan nenänpäätäni merkiksi, että uusi päivä on alkanut ja että postilaatikolle ja pissalenkille olisi mentävä. Kun siinä sitten venyttelin tahallani vielä vaakatasossa, alkoi lipaisuja tulla pitkin naamaani niin, että oli pakko nousta sängystä ja vetää kengät jalkaan ja lähteä raikkaaseen aamuilmaan. Samanlainen pussausbuumi Simolla on myös, jos olen ollut pitemmän aikaa pois kotoa - vaikkapa vaan laulamassa. Hykerryttävän ilonsa koiruli purkaa hyppäämällä syliin ja pussaamalla poskelle.

Tämä ei kuitenkaan ole pusukuva, vaan ilme kertoo, että "mitäs tänne kurkitte, olen jo nukkumassa mamman peiton alla".

Laitoin kuvan eilen faceen ja paljonpa oli poika saanut tykkäyksiä.

Mutta niinhän mekin siitä tykätään, suunnattomasti.

Jossakin kulttuurissa tykkäämistä ei osoiteta pusuttelulla, vaan rapsuttamalla varovasti tykätyn kourapohjaa. Se on hauska hellyyden osoittamisen tapa, näkymättömämpi kuin esim. nenien yhteenhierominen. Kokeilkaapa vaikka.

Aurinkoa päiväänne, ystävät.

VIIKKO VIIKON JÄLKEEN

Kevättä kohti, vaikka pienin askelin. Muutama päivä sitten meillä jo nurmikko oli näkyvissä, vettä kaikki ojat reunojaan myöten täynnä ja pieniä kevätpuroja lorisemassa teitten poikki. Loppuviikosta sitten alkoi hiutalehtia, ensin harvakseltaan, sitten jo vähän enemmän ja loppujen lopuksi jo sakeana pyrynä. Saatiin pihamaa vitivalkoiseksi. Aamuisella postilaatikkoreissulla lumeen tuli vain koiran ja mamman askelkuviot. No ei lunta liioin kolattavaksi asti ole, mutta ei hiihtämäänkään pääse. Sellaista lumisotalunta. Tai lumiukkojen rakennusainetta. Mutta olkoon.
Lammikon uima-avanto on pysynyt kuitenkin sulana ja sinne on ollut ilo pulahtaa aamutuimaan.

Eilisen ystävänpäivän sydämet (ilmapallot)  ripustin lamppuun, en tiedä, hennonko niitä edes ottaa pois, muistuttakoot ystävyydestä edelleen. Kun lauletaan "mistä tunnet sä ystävän"  niin minä vähän herkistyn. Itse en varmasti osaa olla riittävän hyvä ystävänä, mutta olen todella kiitollinen niistä ystävistäni, jotka ovat olleet mukanani huolimatta siitä millainen olen - tai ehkä juuri siitä syystä!
Arkipäivässä ei tule niin usein oltua yhteydessä, mutta esimerkiksi aina, kun pyyhin hellan levyjen suojapyörylöitä, muistan ystävääni, jolta ne levyt aikanaan sain. Pienistä asioista syntyy ikimuistot ja kiitos ystävyydestä. Itse olen todella huono lähettämään kortteja tai tekstareitakaan. Silti suuresti arvostan omia ystäviäni, todella.

Laiska töitänsä lukevi, huomautti äidinäitini aina, jos puolustaaksemme joskus luettelimme tekemisiämme. Viime viikko kuitenkin meni nopeasti, sillä jokaiselle päivälle oli omaa tekemistä eläkeläisen muuten niin ykstoikkoiseen ajan mataamiseen.
Maanantaina ja tiistaina laulettiin. Keskiviikkona tanssitettiin taas porukkaa, torstaina käytiin laulamassa ystävänpäiväjuhlissa, perjantaina tanssitettiin Ikis-tuvassa ja illalla vielä kuunneltiin ihania rakkauslauluja seurakuntakodissa. Melkoisen musiikkipitoinen jakso. Lauantaina oli lepopäivä, mutta sunnuntaina sitten kuultiin Jarkko Aholaa täpötäydessä tuomiokirkossa.

Aivan upea laulaja, tulkitsi tuttuja melodioita kuten My way, Yesterday, Romanssi etc.  Aholan äänenväri on metallinen, kirkas ja kuulas. Hänen tulkintaansa Maan korvessa kulkevi lapsosen tie olisin kaivannut enemmän herkkyyttä, mutta sitä ei ehkä tälle Teräsbetonissa laulaneelle nuorukaiselle ole vielä kehittynyt. Mutta muuten kyllä konsertista nautin täysillä. Ja komea poika, totta vie.
Jotenkin hänen ilmeestään tulee mieleen Angry Bird! Kovasti kuulijakansa oli täpinöissään konsertista ja hyvä näin.

Onneksi nyt alkava viikko on vähän tasaisempaa tahdiltaan. Vain normaalit lauluharjoitukset tänään ja huomenna, tosin kenraalit Kalevalanpäivän juhlaan. Lisäksi mulla on tänään käynti terv.keskuksessa, reseptin uusintaa ja koipeni näyttämistä, josko toistakymmentä vuotta sitten leikattu basilioma olisi putkahtanut uuteen paikkaan ja tarvisee jäädyttämistä. 

Huushollin kevätsiivousta suunnitellaan tosissamme, onhan savolaisten projektit aina toteuttamista vaille valmiit. Tilattiin lehtilaatikko jätepaperille pihan laitaan, että päästään vanhoista tallennetuista aikakaus- ja sanomalehtipinoista ja vanhoista kirjoista eroon. Toisaalta, ei minua nyt suuresti häirinnyt aamulla huomaamani hämähäkin kutoma lanka vitriinikaapin maljakosta läheiseen kattokruunuun. Ohimennen huitasin sen siitä pois.
Tämä kertoo kyllä rouva Hulda Huolettoman muuttaneen meille!

Joulukaktus, tämä punaisempi, jaksaa ilahduttaa. Vaaleanpunainen on jo tiputtanut kukkansa, tämä vaan porskuttaa ikkunalaudalla.
Valkoinen perhosorkideakin kehittää uusia nuppuja, on ollut kovin ahkera kukkija, vaikka toiset neljä orkideaa vain lepäävät laakereillaan.Kukkamultien vaihtoon olisi kohta aika, jäi viime keväänä suunnittelun asteelle. Ja sinivaleunikoiden siemenet pitää laittaa itämään, samoin kohta jo tomatintaimetkin nousemaan mullasta. Ja jos ei sitten onnistu, Türin kukkamarkkinoilta ostan viimeistään toukokuussa taimia.

Kävin läpi nekkakokoelmaani. Joka kaappi pullollaan. Olen hullu, myönnetään. Tilasi pari uutta lasilevyä nekkavitriinikaappiin, tungen nekkoja ahtaammalle sinne. Muuten, keittiön nekkasalusiini pitäisi puhdistaa myös. Laiska töitänsä lukevi!

Tää nekka on mun aarre, ostin sen Budapestin kirpparilta tummalta vanhalta mieheltä, joka ei suostunut hinnasta tinkimään ja minä nekan silti halusin. Vanha on ja minusta todella nätti.

Nyt tämä taas lopettaa lätinät ja vie Simon piipahtamaan ulkona. 
Järkihommat hoidellaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat!
Sitten kamppeet kassiin ja lauluharjoituksiin. Elämää tämä on.
Siispä: ihanaa helmikuista viikkoa, blogiystävät.

LYSTIKÄSTÄ LAUANTAITA

Viikko mennä sujahti suhteellisen nopeasti. Päästiin jo lauantaihin. Perheen äidin ainainen pulma on, mitä laittaa ruuaksi perheelle. No, meillä siis vain prinssipuolisolle normaalitapauksissa. Simo kun syö omia raksujaan kera märkäruokapurkista lusikoidun lisukkeen.

Pari-kolme viikkoa sitten meillä pidettiin kuppisulkeiset eli Tupperin kutsut. Emännänlahjana tupsahti puna-valkoinen raastinmylly. Päätin testata myllyn ja kehittelin päässäni porkkana-keiton. Samalla tavoin kuin ennen vanhaan Kyllikki Virolainenkin ihan omasta päästään keitti kalasoppaa. No vitsi, vitsi.
Näin se kävi näppärästi. Kuorin viisi isoa porkkanaa, surrasin ne uudella myllyllä raasteeksi kattilaan. Vettä niin, että raaste peittyi, suolaa ja hitusen mustapippuria perään. Keitin porkkanaraastetta kypsäksi (en halunnutkaan siitä sosemössöä). Lisäsin kattilaan vehnäjauhot (n. 2 rkl) maitoon sekoitettuna. Ja lisää maitoa, että syntyi keittoa riittävästi. Kun keitto oli kiehuttanut vehnäjauhot kypsiksi, tipautin kattilaan koskenlaskijaa (noin puolet paketista) ja hämmentelin kunnes se oli sulanut. Ripotin keiton pinnalle persiljasilppua. Ja ei kun syömään. Että maistui hyvälle jälkiuunileivän ja rosvopaistisiivun kera. Prinssipuolisokin kehui, vaikka ensin arvuutteli, mitä olin keittoon kätkenyt.

Aamulla olin jo keittänyt valmiiksi vispipuuron. Sen tein mustaherukkasoseesta, jonka kekkasin pakastimesta eilen illalla marjoja sieltä tonkiessani. Mustaherukkaa tulee aina niin runsaasti, että sitä on säilöttävä muodossa jos toisessakin. Puolukkakin on perinteinen vispipuuron marja, mutta minä tykkään enemmän tästä mustaherukkaisesta. Siihen vaan loraus maitoa ja ääntä kohti.

Tulipa nyt pelkkää ruokajuttua. Meillä on sellainen järjestys, että prinssipuoliso toimii noutajana eli käy kaupassa ja minä sitten sovellan hänen hankkimansa ruokatarvikkeet syötävään kuntoon.
Aika paljon mies tuo kaupasta paitsi erilaista lihaa myös kanaa ja leikkeleitä vihannesten lisäksi. Ja tällä viikolla tarjouksesta ison ämpärillisen keltaisia appelsiineja. Ihan urakalla niitä on pitänyt napostella. Toisaalta, nyt kun aurinko on piilossa ja lunta satelee, on syytä hankkia aurinko vaikka appelsiineista, että "helemat paukkuu".

Ikkunalla avasi punainen joulukaktus nuppunsa, vähän on myöhässä, mutta vastapainoksi Korkeasaaren karhut ovat jo talviunilta heränneet kuukautta liian aikaisin.  Ja meidän Simo ottaa kevään tulemisen lempipaikallaan sohvassa rennosti, vähän raottaa silmiään kun hiivin kameran kanssa lähelle ja salama räpsähtää.

Huomenna on laskiaissunnuntai. Liukasta on hiekottamattomilla pihateillä. Varotaan katkomasta luitamme ja köpötellään sauvojen kera. 

Jospa se aurinkokin taas ilmestyisi lumisateen jälkeen.

JO HELMIKUU

Päivät lipuvat pääksytysten kevättä kohti. Välillä vettä, välillä räntää. Pihalla jo nurmikko näkyvissä hetken, mutta sitten taas tuli muutama sentti höttöistä lunta, jossa näkyi aamuiset ketun askelmien jäljet.  Talitintitkin palanneet pihapiiriin ja lammikon avannolle kuuluu metsästä iloinen viserrys ja piipitys. 

Muuten viikko meni jotenkin huomaamatta. Toisaalta viikonpäivät alkavat minulla olla epäjärjestyksessä, en aina muista, onko tiistai vai jo keskiviikko. Kun ei eläkeläisellä siitä niin väliä.

Perjantai-iltana  saimme nauraa sydämen kyllyydestä. Olimme katsomassa Ilkka Heiskasen esitystä Huovisen tarinoista. Voi että, miten yksi supernäyttelijä saa puolitoista tuntia ilotulitusta yksikseen aikaseksi. Olen aina tykännyt Heiskasesta, mutta nyt tykkäys peukuttui moninkertaiseksi.

Ilkka Heiskasen monipuolisuus on hämmästyttävä, hän todella eläytyi teksteihin, otti joskus yleisöä mukaan ja antoi hersyviä nauruhetkiä perjantai-iltaamme. Kannatti lähteä katsomaan.
Lopuksi Heiskanen ilahdutti vielä lausumalla Viidan Betonimyllärin, aivan upea ilta kertakaikkiaan.

Lauantaina oli leipomispäivä. Ja piipahdimme ystävien luona madekeitolla. Että osasi olla hyvää. Lapsena  matikoita oli talven mittaan aina ruokana, järven rannalla kun asuttiin. Sen jälkeen todella harvoin tulee laitetuksi madekeittoa. Mutta onneksi ystävät kutsuivat keitolle ja kyllä meille maistui. Jälkiruokana kahvit ja tosca-kakkua. Minä en oikein uskaltanut sitä makeaa suuremmin ottaa, vaikka tietysti mieli olisi tehnyt. Kun nuo sokeriarvot taas seilasivat ees ja taas. Itsestähän se on paljolti minulla kiinni, että saa pysymään alle seiskan. Aina ei muista eikä varmaan edes välitä. Vaikka pitäisi.

Sunnuntaina ajelimme Haminan suuntaan lapsenlapsen uutta kotia ihmettelemään. Jo matkalla minä ihmettelin Ahvenkoskella Markkinamäen tunnelin merkkejä. Onhan se hyvä, että ennen tunnelia on liikennemerkki kertomassa tunnelista, mutta melkoisessa tunnelissa pitää olla, jos ei huomaa sitä, että tunneli loppuu. Nauratti se merkki siellä tunnelin jälkeen. Vaan niinhän meille hallintoalamaisille on opetettu, että esim. nopeusrajoitus on merkittävä sekä alkamaan että päättymään. Sama näkyy pätevän myös tunneliin, hih.

Toinen ihmetyksen aihe on kyseisen valtatien varren massiiviset melusuojat sellaisissa paikoissa, joissa asutus on kaukana peltojen takana. Kun itse asun varsin lähellä motaria, meidän meluaita kyllä kalpenee niiden sinisten ikkunallisten aitojen rinnalla. Olipa joku maanviljelijä jatkanut meluaitaa pehkupaalirullilla, niitä oli kahdessa kerroksessa. Eipä kuulu liikenteen melut. Jess.

Maanantaina alkoi laulut, Kalevalan juhlaan harjoiteltiin. Samoin tiistaina. Kotona en ole saanut juuri mitään aikaan. Vain sen, mikä on ollut huushollin sujumisen kannalta pakko. Mistähän löytyisi tarmoa ravistaa tämä lepsuuden viitta hartioilta. Monta asiaa on suunnitelmissa, mutta kaikki on savolaisen projektin tapaan toteutusta vailla. Ehkä tästä vielä selvitään.

VAATIMATON VIIKKO

Viikko on taas vierähtänyt nopeasti. Paukkupakkasista on päästy ja tultu plussalle, loskaan ja vesisateeseen. Aamulla meidän ulkorappu oli - samoin kuin tie - liukas kuin tiaisen pääkuori. Piti heti asentaa kenkiin jarrupalat eli piikkiliuskat. Räntää vähän tupruttaa, mutta räystäiltä tippuu vesi. Nopeasti sää sitten lämpeni, kuva on viime viikon pakkasaamulta.

Viikkoon on mahtunut yhtä ja toista. Lauluja laulettu ja nuotteja niputettu. Tarinoita kirjoitettu ja luettukin. Prinssipuoliso kävi pelimanniporukassa tansseja soittamassa, yhdessä käytiin matkamessuilla lauantaina. Edellisenä sunnuntaina meillä oli "kuppisulkeiset" eli tupperkutsut. Ja Simokin ehti karkuteille pojan huushollista, missä oli hoidossa messukäyntimme ajan. Onneksi ei karkulainen joutunut ihan hukkaan, vaan ystävällinen naapuri otti pojan kiinni ja vei sisälle odottamaan etsijäpartiota. Loppu hyvin ja kaikki hyvin.

Messutuliaisena, niinkuin lapsille yleensä, toimme Simolle valoja vilkuttavan ledvalopannan. Ensin koira nolosteli, mutta aivan reippaana sitten pimeässä askelsi iltalenkkiään. Vilkuille en valoa silti laittanut, olisi ehkä ollut liian häiritsevä. Kun Simo kaivautui lumihankeen, mietin, että otsalamppu olisi ollut kätevä hiirien pyydystämisessä, hih. 

Kuppisulkeisiin tarjolle laitoin elämäni ensimmäisen paistamattoman kakun. Pohjan tein piparimuruista ja voista, päälle mangorahkasta ja kuohukermasta sitruunamehuun liotetulla liivatteella hyytyvän kerroksen ja kaiken huipuksi puolukkasurvosta samoin liivatteella ja tilkalla sitruunamehua.
Hienosti hyytyi, irtosi rengasvuoasta ja hyvälle maistui koristeltuna sulaneilla karpaloilla tarjoiluvadille. Nam. Taidan tehdä toistekin kun oli niin helppo ja maukas, vaan ah niin paljon kaloreita. Niitähän tässä meikäläisen pitäisi varoa ehtimiseen. Onneksi maistui kutsutuille eikä jäänyt juurikaan rääppiäisiin.

Joulukaktukset ovat alkaneet vasta nyt kukkia. Myös valkoinen perhosorkidea pukkaa taas uusia nuppuja. Muut orkideat nököttävät ruukuissaan, ei kukkavarsia vaan ilmajuuria kasvattavat. Pian on aika huonekasveille vaihtaa jo uutta kasvumultaa, jäi viime keväänä suurimmalta osalta vaihtamatta. Jostakin pitäisi kiskaista vähän tarmoa näihin kotipuuhiin. 

Varasto odottaa perusteellista siivoamista. Muovipurkkeja ja purnukoita pitäisi viedä jätikseen, harmi, ettei täällä vielä ole muoville kierrätysastiota. Huusholliin kertyy aivan valtavasti muovijätettä, vaikka ehdoin tahdoin ei aina muovipussukkaa kaupasta mukaan tarttuisikaan.

Omakin olo tuntuu jotenkin voipuneelta. Toimeen tarttuminen vaatii pitkää kypsyttelyä. Hyvä kun lehdet tulee lukaistua, kirjat odottavat puoliksi aloitettuina. Menossa on Orasen Hirmuinen mies eli Paasikivestä kertova tiiliskiven paksuinen teos, hankala iltalukemisena kokonsa vuoksi. Pöydällä Oksasen Norma. En vaan pääse alkuun. Kutomiset on suosiolla nyt jäädytetty, käpälääni en uudelleen halua rasittaa puikkoja sytkyttämällä.

Aurinko kultasi pakkaspäivinä takapihan metsikköä. Nyt on puiden oksilta lumet tippuneet suojasään myötä ja ilma on hieman harmaa ja alakuloinenkin. Niinkuin tässä itsekin. Vaan eipä auta, hihat on saatava heilumaan ja hommat alulle. Muutamista hyllynlämmittäjä-kipoistakin olen päässyt eroon ja uusia laitan tyrkylle faceen.

Maailmankirjat on aivan sekaisin täällä kotosuomessakin. Turvapaikanhakijoiden suhteen myös hallintoviranomaiset kuten politikotkin ovat huulet pyöreinä. Itäraja vuotaa pohjoisessa. Vastaanottokeskuksissa turhautuneet jo kähisevät keskenään. Ja merkittävän paljon tavallisia kansalaisia on kadonnut jäljettömiin,  joka tuntuu ennenkuulumattomalta. Hallitus hallitsee, mutta mitä? Yhteiskuntasopimusta yritetään, joku pullikoi vastaan. Ja Paavo sanoo suoraan, miten asiat on ja miten pitäisi olla. Kyllä tässä turhautuu jo itsekin, vaikka en enää mitenkään aktiivisesti näitä asioita seuraa, saati että itse olisin jossakin pataa hämmentämässä.
Tällä haavaa riittää oman puurokattilan hämmentäminen. Kaurapuurolla on hyvä päivänsä aloittaa, eikös?

No niin. Jaapa jaa. Tulipa taas kevennettyä mielipidereppua. Enkä yhtään positiivisuuslausetta tainnut löytää. Taidan ryhtyä pataleivän tekoon. Jotenkin se houkuttaa nyt erityisesti. Samalla uunin lämmityksellä syntyy marjapiirakkaa. Ekologinen näkökohta nääs! Ja perhe (!) nauttii, itsestä nyt ei ole niin väliä, juu (näin lauloi Simo Salminen joskus....) joten heippa taas!

PYRYÄ JA PAKKASTA

Viikko on mennyt hissutellessa. Tiistaina alkoi taas lauluköörin jokaviikkoiset harjoitukset. Kova pyry ja kurja ajokeli oli kuihduttanut osallistujat puoleen. Mutta me urhoolliset vaan laulettiin, uusiakin lauluja otettiin ohjelmistoomme. Keskiviikkona ilma jo hieman laantui ja talvinen maisema on nyt täyttä totta; puiden oksia peittää vitivalkoinen lumi, johon auringonsäteet saavat pieniä timanttitähtiä. Mutta yhtä puuttuu. Pikkulinnut ovat kaikonneet meidän pihalta täysin. Kyse ei voi olla salmonellasta, sillä siemeniä ei ole putoillut lintulaudalta maahan kun niitä ei ole käyty lainkaan nokkimassa. Vielä ennen Saimaan rannalle lähtöäni oli esim. talitiaisia pilvin pimein, samoin mustarastaita. Toivottavasti ne on löytäneet lähialueelta uusia ruokintapaikkoja ja kevättalven myötä palaavat vielä meidän siemenapajille.

Jänniä mielitekoja. Tiistaina teki mieli riisipuuroa, ihan sikana. Ja ei muuta kuin ryynit kattilaan. Ja hyvää siitä tulikin, ihan nautinnolla sitä maiskuttelin ja kelpasi hyvin myös prinssipuolisolle. Puuroa syödessämme muistui mieleeni vuosikymmenet sitten pikkujoulujuhlassa puuropuheen vitsi: Pekka ja Antti, kaksi suomalaista talvisodassa istui juoksuhaudassa vartiossa. Antti siinä kylmissään kyseli kaveriltaan, mikä tämän mielestä olisi parasta maailmassa. Pekka vastasi empimättä: riisipuuro! ja puolestaan kysyi sitten, mikä mahtoi olla Antin mielestä parasta maailmassa. Eipä tarvinnut kaverin kauan miettiä, kun vastasi, että hänestä parasta on päästä lomalla naisen kanssa saman peiton alle. Pekka oli hetken hiljaa ja tokaisi: et sitten ole koskaan saanut oikein hyvää riisipuuroa! Hih.

Kai se riisipuuron kaipuu johtui muualla vietetystä joulusta, en tiedä. Onneksi riisipuuro ei ole ihan niitä suurimpia kaloripommeja. On näet kertynyt tiiliskiviä kärryyn vaikka en mielestäni niin paljon ole vaakaviivaani ruokaa mättänytkään. Kurinpalautuksen aika ihan selvästi.
Aamupiipahdukset avannossa ovat tehneet hyvää. Ihan joka aamu en ole jaksanut tarpoa lumessa takapihalle, mutta riittävästi olen avantoon painautunut. Mietin, tekisikö lumikylpy saman hyvän olon tunteen. Joskus pitää kokeilla.

Pakkaskelillä on kiva tuuletella mattoja ja petivaatteita. Tänään kokeilin uutta höyrypesuriani, johon hurahdin joulun tienoilla. Ensin vähän arastelin sen käytössä, mutta sitten huruttelin kaikki kaakelilattiat ja puuportaatkin samantien. Otan sen nyt ihan oikeasti käyttöön, niin käteväksi sen havaitsin. Kyllä ne kiinalaiset osaavat kaikenlaisia vikineitä värkätä. Huomasin, että lähellä olevasta isosta kaupasta olisin halvemmallakin pesurin saanut, mutta olin jo tilannut tämän nettimyynnistä. Ja sillä nyt pestään. Ja syystäkin, sillä sunnuntaina on muutama ystävä tulossa "kuppisulkeisiin" eli Tupperware-kutsuihin. Kovin paljon ei huushollini kippoja lisää kaipaa, mutta syksyllä ostin mustan muovisen "padan", josta olen todella kovasti tykännyt, vaikka se maltaita maksoikin. Siinä olen haudutellut vihannekset uunissa, kypsytellyt kalan ja lihan ym. 

Simo on elämänsä kunnossa. Turkki kiiltää eikä karvaa lähde juuri lainkaan. Ruoka maittaa hienosti ja vatsakin on ollut kunnossa pitkän aikaa. Hyvä Simo, on se niin lutunen poika. Osaa olla lullupoikaa, kun prinssipuoliso on paljon päivästä ollut poissa kotoa. Osaa koirulikin ikävöidä näköjään.

Ja minulle hän on kuin rakastaja raju, nuolaisu nenänpäähän, käpälät olkapäälle ja niin liki kuin mahdollista. Haittaakse?

Nyt on parasta lopettaa tämä kirjoitteleminen, Venla-gaala kutsuu katsomaan televisiota. Eikä ole uusia kuviakaan kirjoitukseen liitettäväksi, joten käytin vanhoja otoksiani. Surkeata.

PÄIVÄ PITENEE

Aivan selvästi sen jo huomaa. Talven synkin pimeys on ohitettu ja kevättä kohti mennään. Aurinko paistaa nyt täydeltä terältä, eilisen aamun paukkupakkanen on laskenut jo -15 asteeseen. Eilen sataneet vitivalkoiset lumihiutaleet ovat ohuena höttölumena.
Simo päivystää olohuoneen sohvan selustalla, ei näy pikkulintuja vieläkään talipalloissa. Yhden oravan koirapoika bongasi aamulenkillä ollessaan, mutta sekin pujahti näkyvistä metsän kuusipuihin.

Kuvan alareunan päiväyksestä näkyy, että pieni kamerani on kesä-ajassa tai muuten ihan omassa aikataulussaan. Äsken nimittäin otin tuon kuvan ja silloin kello hitusta vaille keskipäivän.

Ihan selvästi vaikuttaa päivän piteneminen ja aurinko mielialaan.
Tuntuu, että tarmoa on tullut lisää ja halua huushollin mööpeleiden uudelleen sorteeramiseen. Aihetta kyllä onkin. Ja kun hankin uudenuutukaisen höyrypesimen, kaakelilattiat ainakin odottavat puhdistamista perinpohjin. Ja kylppärin seinät yms. 

Eilen piipahdettiin pääkaupungissa sukuloimassa. Prinssipuolisolle tapaaminen oli kovasti tärkeää, kun sai kyllikseen muistella lapsuutensa tapahtumia ja maisemia veljensä ja serkkunsa kanssa. Näin, miten hän ihan selvästi nautti yhdessäolosta ja tietysti kaikista tarjolla olleista pöydän antimista. Nämä serkukset alkavat olla jo sen ikäisiä, että jokainen tapaaminen on heille juhlaa. Toki minullekin oli mieluista osallistua tapaamiseen.

Simon kaverina oli kyläreissumme ajan prinssipuolison tuttava, joka mielellään - yksin eläjä kun on - tulee meille koirulin kaveriksi. Näin me voimme huoletta olla poissa muutaman tunnin ja koira pääsee välillä pienelle lenkille.

Hyvä on, että pakkaset hellittävät. Kauppakassini Micra ei suostu pakkasella käynnistymään ilman kommervenkkejä. Kun perheen muidenkin autot hyytyvät ja joutuvat korjaamolle, pika-apua aina tarvitaan. Ensi viikon alussa vaihdamme pieneen autoon tuliterän akun, jospa se sitten paremmin hyrähtäisi menoon. Vaan ei näytä isommatkaan autot pakkasta kestävän, moni oli jäänyt moottoritien varteen kesää odottelemaan...

Eilen aamulla avannolle mennessäni havaitsin takapihalla pehmeässä höttölumessa paitsi jänisten myös kettujen jälkiä. Minusta jäljet olivat isot ketun tekemiksi, vaikka en usko susien takapihallamme liikkuvan. Pitäisi hankkia riistakamera, johon öiset tallustelijat tallentuisivat. Ja pikkulintuja odotan palaaviksi lintulaudalle.

Kesän toi mieleen postilaatikkoon tipahtanut siemenluettelo. Kohta on aika piilottaa ensimmäiset siemenet ruukkuihin kesää odottamaan. Toisaalta, toukokuussa on vuorossa taas Tûrin kukkamarkkinoille reissu, joten sieltäkin on ihan pakko raahata taimia. Dubain ihanat kukka-asetelmat vieläkin väikkyy mielessä.

Leivoin elämäni kai ensimmäisen taatelikakun matkalta tuomistani taateleista. Helppo kuin heinänteko, taidan tehdä toistekin. Ja yhden pienen keinuhevosen toin matkamuistona, saattaahan sekin olla kiinalaista alkuperää, vaan oli nätti, joten haittaakse.

Nyt on parasta lopettaa ja ryhtyä ruuanlaittohommiin. Simo saa jäädä päivystämään ja minä napsautan läppärin "shutupp" joten hei ensikertaan.

Hyvää aurinkoista tammikuun sunnuntaipäivää...