VIISI MINULLE TÄRKEÄTÄ ESINETTÄ

Koso-täti haastoi minut kertomaan, mitkä viisi esinettä minulle ovat eniten merkityksellisiä. No tietysti olisin ensimmäiselle sijalle nimennyt Simon, mutta elävä koira ei ole esine kuten ei ole prinssipuolisokaan. Saattaa silti olla, että joskus heitä olen esineinä kohdellut, anteeksi.

Olen varmasti kertonut postauksissani näistä keräilyharrastuksistani. Jostakin ne ovat aina saaneet alkunsa ja olen tietysti hurahtanut niihin täysillä. Tai sitten vaan joku juttu on tupsahtanut eteen ja se on ollut menoa. Mutta asiaan:
Joskus 80-luvulla eräs ystävä keräsi rubiinilasia ja minäkin vein hänelle muutaman löytämäni. Kunnes sitten itse rakastuin punaiseen lasiin. Ensimmäisen karahvipullon ja viinilasin toin miljoonakaupungista risteilymatkallani. Sitten prinssipuoliso ja lapset yllättivät minut jouluaattona lahjoittamalla tämän ikivanhan rubiinilasivadin. Olivat löytäneet sen paikallisesta antiikkikaupasta. Minusta lahja oli aivan upea.

Minusta vati on tosi kaunis ja varon visusti kolauttamasta sitä mihinkään. Eipä ole toista vastaavaa vielä tullut vastaan.

Oltiin tässä takavuosina ystäväni Unelman kanssa ensimmäisiä kertoja Tallinnassa. Koluttiin tietysti kaikki antiikkikaupat ja muut mielenkiintoiset jutut. Silmäni iskeytyi tähän hupaisaan koirien peli-iltaan. Ei se ollut kalliskaan, ei signeerausta, monta jännää virhettä mm. valot ym. mutta taulussa on niin jännä tunnelma, että se oli pakko tuoda mukana kotiin. Nyt joka aamu ja ilta katson, vieläkö peli on kesken!

Ehkä intooni ostaa tämä taulu kertalinttuulla vaikutti aiempi kokemukseni tallinnalaisesta antiikkikaupasta, jossa esillä oli valkoista hevosta ja tyttöä rannalla esittävä taulu. Silloin en kysynyt hintoja, tiesin, miten vaikeata on sieltä mitään tuoda ilman tuskallista tullisyyniä. Ja jälkeenpäin monesti harmittelin. Antiikkikauppaa ei enää ollut Rataskaevun lähellä. Kerran sitten kerroin Raatihuoneentorin lähellä sijaitsevassa antiikkikaupassa taulusta, joka oli jäänyt kaihertamaan mieltäni. Rouva kauppias totesi, että tässähän se taulu on mustassa muovisäkissä. Vaan ei ole myytävänä enää. Siis ei millään hinnalla. Jep. On kuulun virolaisen taiteilijan työ. Olenpa huvikseni välillä käynyt kysymässä, joko taulua myydään. Eikä ole onnistanut vieläkään.

Joistakin omatekeleistä on tullut tärkeitä. Kävin vuosia sitten muutamana talvena kultauskurssilla; peilinkehyksiä, lampetteja, seinäkellotauluja ym. tehtiin ihan alusta pitäen. Lisäksi sitten kullattiin ja hopeoitiin valmiita kipsijuttuja. Yhden patsaan kannoin selkä vääränä miljoonakaupungista, se oli valkoinen ja painoi kuin synti. Mutta tykkäsin siitä. Myöhemmin olen  nähnyt sen isona työnä ja nimenä on Suutelo!  Minä tyttö hopeoin oman "suuteloni"  ja tuossa se nököttää pianon kannen päällä.

Lehtikulta ja lehtihopea eivät kestä märällä pyyhkimistä. Eipä tähän tosin pöly juurikaan tartu, niin sileä on selkä. Tuo kultaaminen ja hopeointi on aika tarkkaa puuhaa, ja monivaiheista.
Viimeinen silaus on patinointi ja sitten vielä pinnan lakkaus. Hyvin on kestänyt. Jotenkin tästä tykkään itse.

Kaikille (?) naisille korut on se juttu. Ainakin minulle. En niitä juurikaan pidä, paitsi pientä timanttia, jonka prinssipuoliso osti minulle eräällä etelänmatkalla käydessämme timanttihiomossa.
Eläköityessäni sain läksiäislahjan, millä ostin timanttiin vahvan kultaisen ketjun. Mutta siitä ei pitänyt kertomani, vaan tästä vanhasta korusta, jonka perin tätini Martan jälkeen. Martta oli äitini sisaruksista vanhin. Korun tätini on saanut vuonna -61 mieheltään Väinöltä. Se on kaiverrettu korun taakse. Koru on täyttä kultaa ja kivi lienee savutopaasi. Korua voi myös kantaa riipuksena, tai olisko sittenkin niin, että ketju olisi takaamassa korun säilymistä, sillä se on aika painava. En minä sitä ole usein pitänyt, mutta muistan korusta aina tätini, jolla ei ollut omia lapsia.

Minulla ei ole niin hienoja menoja enää, missä voisin koruilla hienostella. Silti joskus oikein juhlahetkinä sonnustaudun parhaimpiini ja ripustan kaulalleni tämän aarteeni, Kalevalan juhlavuoden korun. Sain sen perheeltäni äitienpäivälahjaksi vuonna 1985 eli juhlavuotena.   

Juhlavuoden korua valmistettiin 300 kappaletta. Ensimmäisen kappaleen sai silloinen maan äiti Tellervo Koivisto. Minun koruni järjestysnumero on 218/300.

Ja vielä kerta kiellon päälle. Kun kerroin aiemmin keräysharrastuksistani, mm hevosista, niin en malta olla tähän loppuun läjäyttämättä kuudenneksi  sitä varsaa, josta hevoshulluuteni alkoi!

No, olen kiinalaisessa horoskoopissa hevonen, iso ja herkkä (hih), 

ja ensimmäinen hevosfiguurini oli mieheni veljeltä saamani varsa. Hänen mielestään se ei kai ollut nätti, mutta minä hullaannuin tähän tanskalaiseen varsaan välittömästi. Siitäpä sitten hevosten määrä on kasvanut. 

Eläviä hevosia meillä oli silloin lapsena. Nyt täytyy hevosenlanta hakea läheiseltä ratsastustallilta ruusupuskien voimaksi.

Joistakin esineistä on tullut muita tärkeämpiä. Elämä on sittemmin kolhinut niin, että todella tärkeää on nykyhetki, terveys ja läheiset.

Esineet ovat aina esineitä, mutta kun niihin liittyy tarina, on niillä aina oma merkityksensä. Nämä tässä postaamani esineet ovat sellaisia, joita en hevillä kirppispöydälle kanna. Kiitos haasteesta koso-täti.